Den sextionde julen

kuvaMagen full av sammetslen risgrynsgröt, som jag har lagat enligt receptet som min 95 åriga pappa har tillämpat i hela sitt liv. Varje lördag efter en arbetsdryg vecka började en kok- session utan like. Riset sköljs i rikligt vatten som byts några gånger. Röd mjölk, definitivt mycket smör och tillräckligt med salt, gröten får puttra i flera timmar medan kocken med lugna tag rör om i grytan mellan sina andra göromål, men ordet brådska förekommer inte. Först i slutskedet tilläggs salt, inte en minut för tidigt. Allra sist ett stort klick smör och en deciliter grädde. Undra på att det var gott!

Man anar inte som ung hur mycket man börjar likna sina föräldrar på slutrakan. Man tar efter deras vanor utan att märka det själv. Min dotter får nippor när jag ger henne ”goda råd” angående barnuppfostring, tidsplanering och hur viktigt det är att alltid först tänka på barnen då man planerar veckans tidtabell. Att inte hålla på som om livet tog slut i morgon. Det gäller gym och sportandet överhuvudtaget på jakt efter den perfekta kroppen. Människorna är mera fixerade över sina kroppar än någonsin förut. Det har gått för långt. Tror programproducenterna att vi tittare är lite enkla, när det tillreds mat på nästan alla kanaler! På de kanaler det inte kokas och stekas, friteras och bakas skakande chokladrika sockerbomber, så sänds det bantnings- och konditionsprogram av alla slag. Less skulle vara more. En vän på facebook har som hobby att titta på tyska och svenska deckarserier på TV. Jag hänger med, huvudrollsinnehavaren löser fallen medan jag bara tittar och njuter, utan att ha dåligt samvete p.g.a. att inte kunna/ha lust att laga olika exotiska maträtter eller jumppa stup i ett.

Måste medge att jag var irriterad när min mamma i tiderna höll fram samma saker åt mig som jag nu pinar min dotter med. Jag var t.o.m. frustrerad när hon började städa i vårt hem när jag var längre tider ensam hemma med barnen då äkta mannen förtjänade vårt levebröd runt om i Finland och Europa. Behöver kanske inte tillägga hur genomtrött jag var, höll på som en duracellkanin från morgon till kväll. Hon hjälpte mig och alldeles för långt senare tackade jag henne hjärtligt att hon fanns till för mig i de stunder jag inte förstod att be om lite hjälp. Skam och stolthet går många gånger hand i hand och det är bra att någon ser bakom masken. I allmänhet är det just mammorna. Man är inte svag, utan stark om man ber om hjälp då man verkligen behöver det.

Men mor, hon menade så väl och det gör jag också för jag vet att en ung barnfamilj kan ha det stressigt värre. Man ska göra karriär, sköta hemmet, skjutsa barnen till ex. fotbollsträningar och värna om parrelationen. Det är den som bör prioriteras som nummer ett, när relationen mår bra kommer allt annat gott som bonus.

Varje generation har högst troligt sina egna problem.

Jag önskar alla som orkade läsa bloggtexten en

Stressfri och Skön, God jul!

Dammtussarna bits inte och fy den julgubbe som tittar i dina skåp. Måtte också det nya året vara fullt av skratt och välmående. Vi som inte behöver fly undan krig och våld, tänk om allt det hemska skulle ske ditt barn. Att plocka det lilla skräckslagna knytet från iskallt vatten då flyktbåten välter, det gör för ont att tänka tanken vidare. Lite empati och värme skadar inte. Klotet är för alla, inte bara för fem miljoner.

Till sist, men inte minst vill jag tacka mediabyråns trogna och mångåriga kunder, som hållit mig bråd även 2015. Må lycka och framgång följa Er också under det Nya Året 2016!

Viimeiseksi, mutta ei vähäisimmin, haluan kiittää mediatoimistoni uskollisia ja monivuotisia asiakkaita, jotka olette pitäneet minut kiireisenä myös vuonna 2015. Menestystä ja Onnea Uudelle Vuodelle 2016!

 

Vain tämä päivä

liljat

Pyhäinpäivän aamu valkenee ja on ikään kuin suuri rauha olisi laskeutunut kaiken ylle. Poismenneetkö ne tuovat tasapainoa hektisyyteen? Muistellaan ja havahdutaan. Päivä vain ja hetki kerrallansa….niinhän se oli. Maailman tempo on sitä luokkaa, kuin olisimme aina täällä ja hallitsemme kaiken. Todellakaan niin ei ole. Ikäihmisten kuolema on hyväksyttävää, lapsen kuolema ei koskaan. Silloin varmaan räjähtää Jumalalle, huutaen miksi? Ei kukaan vaadikaan ymmärtämään. Se asia menee yli hilseen, joten vastausta on turha odottaa. Pakko on selvitä, toinen vaihtoehto on huonoin jatke.

Taannoisen Rautavaaran onnettomuuden uhrit, lapset, ovat kokeneet ennenaikaisen kuoleman ja syytän kyllä kylmästi tasapainotonta äitiä. Missä vastuu? Äidinrakkaus? Järki? Suhteellisuudentaju? Olisi lähtenyt viimeiselle matkalleen yksin, vienyt lapset turvaan. Uhri on myöskin suremaan jäänyt isä, riekaleina lopun elämää, koska kukaan ei voi tuoda helpotusta. Armo on ainut, joka hänet saa jaloilleen. Toivotaan hänelle sitä.

Koko ajan joku meistä lähtee. Jonossa ei ole numerolappusysteemiä, joten hymähdän kyllä joskus noille perintöpuheille mitä kuulee. Kuka perii kenet, ikinä ei tiedä…Kannu siellä ja taulu tuolla, mitä väliä?

Ihmisiä menetetään myös elämälle, lasten lähtö kotoa aikanaan on normaalia ja jopa toivottavaa. Puheet peräkammarin pojista ja tytöistä ovat muutaman vitsikkään vuoden jälkeen lopetettu. Kukin tyylillään, mutta tervettähän olisi jokaisen jatkaa omillaan, muuten jossakin vaiheessa astuu katkeruus elämättömästä elämästä kehiin.

Ihmisten menettäminen rakkauden loppuessa aiheuttaa surua, joskus suurempaa kuin olisi hänet menettänyt kuolemalle. On helpompi haudata konkreettisesti, kuin illuusion keinoin.

Ystävän kuolema on kuin pala olisi leikattu iholta. Ei voi soittaa, voi vain ajatella mitä hänen mielipiteensä nyt olisi, jos kysyisin. Yleensä sitä tietää ja niin poismennyt on kuin onkin läsnä ja antaa ohjeita.

Paljon filosofisia kirjoja lukeneena, raamattu mukaan lukien, olen tullut siihen tulokseen, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen parempana ja lähempänä Jumalaa, näkymättömänä maailmalta. Päästään verhon taakse.

Tärkeintä on aina rakkaus, ei ihmisen omistaminen.

Det stora onödiga språkkriget

kuva

 

 

 

 

 

Jag måste till en början chockera släkt och vänner med erkännandet att jag skriver texter bättre på finska än svenska. En orsak är att finska språket tillåter skildring av t.ex. känslor med färre ord än jag förmår på mitt modersmål svenska. Mest häpen är jag själv, för att jag läser i allmänhet endast svenskspåkiga böcker. Kanske det i grund och botten beror på vad som finns i mitt undermedvetna? Eftersom jag alltid har varit s.k. mammas flicka och tillsammans med henne gick vi ofta mycket djupgående diskussioner om bl.a. känslor och livets gång. Otroligt hur människans undermedvetna arbetar, är ständigt igång, orden finns till förfogande fortare än blixten.

Finska är ett brett språk med många möjligheter, precis som engelska som också hör till mina favoritspråk. Tänk på alla romantiska filmer med legendariska uttryck som vi har adopterat, såsom ”take care”, ta hand om dig själv och hur skönt är det inte med ”I love you”, ”I miss you”. Vackra meningsfulla uttryck. Går inte ens in på italienska, min själs fosterlands språk, som jag innan pensionsåldern borde lära mig. (Har den drömmen att jag vistas mycket i Italien när jag blir en glad pensionär). Jag har två gånger börjat läsa italienska i MI, men tredje gången gilt; startar på nytt ”någon vacker dag”. På grund av olika projekter och livssituationer har jag varit illa tvungen att avbryta båda gångerna.

Trots denna häpnadsväckande åsikt om finskan som mitt bättre skrivspråk och som många tvåspråkiga dagligen skrivande informatörer nog delar med mig, kommer svenska språket ändå alltid att vara mitt eget språk, det som vi talade hemma och som jag tar till när jag blir upprörd och inte hittar tillräckligt effektfulla ord på finska, fast konversationen dittills har gått på finska. Mina barn vet mycket väl vad jag syftar på. Det låter tillgjort, men så är det inte. Det kan förlikas med fenomenet, att när vi blir äldre blir släkten plötsligt allt viktigare och vi börjar hålla kontakt med vänner från barndomen. De hör till vårt liv och är en del av vår historia.

Jag gissar att en viss fight om språk är väldigt vanligt, förutom bland finskspråkiga som inte tolerar svenska, men även i tvåspråkiga familjer. Av någon orsak döljer många tvåspråkiga sitt andra modersmål, finskan. Varför? Vi är ju finnar som talar svenska och som dessutom har en egen speciell och fin kultur som vi bör vara stolta över. Det är fråga om ett arv, en gåva. Det har sagts att finlandssvenskarna är mera familjeinriktade och sammansvetsade, har vackra och bestående traditioner, värden och respekt för föräldrar och äldre överhuvudtaget. Att uppföra sig väl poängteras aldrig för mycket, speciellt i denna tid då dokusopatrenden går het. Att förolämpa en människa i direkt tv-sändning, håna och gäcka, ger mig kalla kårar. Jag trycker på fjärrkontrollens off-knapp alla gånger. I facebook kan man också förnimma dolda negativa känslor som skrivs ner för att förolämpa en annan människa. Det kallas mobbning och har det inte ännu kriminaliserats, så borde det göras omedelbart. Det skulle med säkerhet stoppa onda cirklar och på långsikt ta kål på kommande livslånga traumor. Några modiga har nog dragit sina mobbare till rätten för skriverier på facebook. Den (ö)kände artisten Sakari Kuosmanen har fått stå inför rätten och godkänna sina i fyllan och villan-alster. Knepiga saker och man kan bara hoppas att mobbarna tar åt sig.

Vi som kommer från en tvåspråkig familj har fått ett bonusspråk helt gratis! Hos oss pratade mamma finska och pappa svenska. Under skoltiden blev svenskan hemspråket. Jag är mycket stolt över finlandssvenskheten och vårt språk, men kommer aldrig att tiga om att jag är lika finsk som svensk. Varför skulle jag det? När jag hör någon säga irriterat åt mig, ”prata svenska” får jag fnatten. Jag själv väljer vilket språk jag talar. Det har man ju rätt till i ett fritt land, här var vi inte bråkar om religion, men destovärre nog om svenska språkets status. I samma veva är det är på tid att i vissa umgängeskretsar slopa tanken om ”svenskatalande bättre folk”. Båda inhemska språken bör vara jämnställda. Inte ett över det andra. Mycket barnsligt med språkkrig och det tycks bli bara värre. Det är naturligt att tala det språk som den vi diskuterar med föredrar. För en tvåspråkig utgör det ingen skillnad och det andra språket försämrar ingen. En sådan känsla skulle tyda att jag skämdes för finska språkets andel i vår familj, som om jag skulle skämmas för min mammas ursprung? Hon, vår blomma, som var det bästa i vårt till början fattiga hem. Hon fick det anspråkslösa att blomstra upp. Med ett städiver utan like hölls hemmet bonat och prydligt fast vi var sex barn som busade och sprang in och ut. Hon med sin sykunnighet och flitighet klädde familjen i vackra och rena kläder. Vårt hem doftade nybakat, hon var en bra husmor och bjöd på en gästfrihet som släkt och vänner fick njuta av så länge hon var frisk. Vi hade aldrig skåpet tomt, det fanns alltid mat och av nästan ingenting trollade hon smakliga måltider på nolltid. Ett rum och kök, men kärlek som svämmade över.

Är gästfriheten och att dela med sig månne en tradition som håller på att försvinna ur tiden med veteranerna? De som ingenting hade, delade med sig av det lilla. Välfärdsfinlands barn är tyvärr bortskämda med märkeskläder i en hamburgar- och cociskultur, IPads och mobiltelefoner, vars egenskaper snart överstiger det mest fantasifulla, plus att de inte delar med sig. Ska akta mig för att inte dra alla över en kam, det finns säkert lika många generösa som självcentrerade människor.

Alla har vi våra vanor, språk, hem och historia. Det är onödigt att hela tiden göra nummer av språket då det finns viktigare ämnen att fokusera på. Speciellt nu när freden är hotad, människoliv offras för stolthet, dumhet och storhetssinne. Endast i fall att svenska språket systematiskt utplånas från Finland, då ställer jag nog upp till barrikaderna. Det finns utlåtanden som tyder på detta. Ämnet tas till diskussion med jämna mellanrum. Det är nog väsentligt att tala svenska med sina barn- och barnbarn och på detta sättet fortplanta språk- och kulturarven.

Det är synd och nästan kriminellt att slopa den svenska språkundervisningen i Finlands skolor. Kortsiktigt, stort misstag och en björntjänst till kommande generationer. Vem försämras av språkkunskaper? Det vore en bra sak att veta. Jag tror att ingen kan svara på den frågan. Eller det finns bara ett svar: Ingen.

På klotet finns enligt Wikipedia cirka sju miljarder människor. Från ovan sett är vi alla små små kryp. Stora kan vi bli endast med humana principer och tankesätt, t.ex. hur vi bemöter varandra. Oberoende hudfärg, könsinriktning eller språk. Vi sitter ju i samma båt!

Till sist, jag har för länge sedan slopat tankesättet att mina tankar och funderingar skulle vara de finurligaste och vettigaste. Det är bra att stå bakom sina åsikter, men allvetare har jag fått nog av. Det går att byta åsikt och man kan bekänna sina felaktiga åsikter om ett sådant tillfälle uppstår. Det är närmast att vara ärlig mot sig själv, för sig själv kan man inte bedra. Hur svårt är det att säga: förlåt, jag hade fel, du har rätt?

EU:ta, huonekalupainajainen ja punaisen paholaisen mielenosoitus


Siitä on aikaa kun kirjoitin viimeksi blogiin. Päivät täyttyvät työstä kun projektit seuraavat toisiaan, luottamustoimessa, mediafirmassani ja työpaikalla. Mukavia ja tarpeeksi haastavia tehtäviä, onneksi ala on mitä ominta. Työ vie niin mukanaan, että ei oikein potkimatta ymmärrä lähteä kahville, syömään tai kotiin.

Kohta on kesä ja silloin pyhitän suurimman osan vapaa-ajastani golfkentälle, kävellen rivakasti pienen pallon perässä. Tänä vuonna aion houkutella kohta seitsemänvuotiaan lapsenlapseni mukaan harjoituskentälle zippaamaan ja puttaamaan. Rangella jo käytiin, pikkuveli pääsi mukaan. Sitä riemua ja naurua, onnistumiset palkittiin raivoisin aplodein. Lasten onnelliset hetket ja suloiset kikatukset kantavat pitkään.

Viheliäisesti tartutan tämän kuumeen ensiksi vanhempaan poikaan, vaikka tottakai tiedän, että golf on pirun keksimä peli. Alkuvaikeuksien jälkeen avautuu uusi maailma, elämäntapa, jota hurahtamiseksikin kutsutaan. Jokainen hurahtaa johonkin, parempi urheilu kuin mikään muu. Musiikillisesti lahjakas poika voi tietysti itse aikanaan valita kumman harrastuksen parissa mieluiten viettää aikansa. Jalkapallo on kolmantena tunkemassa mukaan, ei haittaa monet vaihtoehdot, pojan Messiäkin suurempi idoli on oma setä, joka kannustaa ja vie harjoituksiin, jos vanhemmilla on este. Seitsemänvuotiaalle kodin suojasta kohta koulutielle astelevalle maailma on vaarallinen, jos ei katsota perään, opeteta ja ohjata, anneta arvoja ja käytösmalleja. Tietokonepelit vievät liian paljon lastenkin aikaa, silloin kuin pitäisi kiivetä puissa ja piilotella sammakoita taskussa.

Ennen laidunkauden avaamista on saatava projektit loppuun ja ihan kohta lapsuuden tappelukaverin EU-kampanja päättyy vaaleihin 25.5. Uskomatonta, että joudun vieläkin toteamaan kuinka vaikeata tiedottaminen on. Itse työ on jo pitkällä kokemuksella se helpoin vaihe, mutta ihmisten tavoittaminen ja pysäyttäminen on yhä vaikeampaa. Syynä on informaatiotulva, sillä vaikka menee minne tahansa, meille tiedotetaan, screeneillä, netissä, puhelimessa, lehdissä, tv:ssä ja radiossa. Ei siunaamaa rauhaa tulvalta! Liekö kaikki ihan tarpeellista tietääkään? Ei ole mikään ihme, jos ihmisvirta vie rauhan retriitteihin ja paikkoihin, joissa voi kuunnella hiljaisuutta.

Vähän huonolla omatunnolla täytyy todeta, että en ole jaksanut EU-vaaliehdokkaamme puolesta lähteä kadulle työntämään esitteitä ohikulkijoille, enkä paistaa vohveleita, osallistua kokouksiin. Pyysin, että saisin tehdä ”vain” tätä raakaa duunia, eli suunnittelua/taittoa/kirjoittamista/copyn töitä, lähinnä teesit. Hatunnosto ja kaikki kunnia heille, jotka jaksavat kiertää tilaisuudesta toiseen, tehdä politiikkaa ja väsymättä vastata joskus ivaileviinkin kysymyksiin. Toivoisin, että me ihmiset ymmärtäisimme kunnioittaa toistemme valintoja ja elämäntapaa. Mitä se kenellekään kuuluu, mikä on lähimmäisen ideologia, jos ei päälle tule? Kukin taaplaa tyylillään.

Politikointi ei ole helppoa, suhdetoiminta vieläkin vaikeampaa. Eräs jo eläkkeellä oleva kokoomuslainen yritysjohtaja/kauppaneuvos, jonka yritys harjoitti venäjänkauppaa sanoi minulle, ”et tiedä kuinka vasemmistolainen olen ollut, kuinka paljon olen joutunut jopa viinaa juomaan, joskus kauppamatkoilla heti aamusta lähtien, että sain kaupat kotiin”. Yritys kukoistaa vieläkin, vaikka omistusjärjestys muuttui laman tultua (pysyvästi?) Suomeen.

Jotta me informaatiotulvan kyllästämät ihmiset kiinnostuisimme lukemaan käteemme työnnettyä lippulappuja, esitteen täytyy olla hyvin rohkeasti toteutettu, sekä väritykseltään (mielellään kreisiä, hipoen hyvän maun rajoja) että tekstiltään. Mikään tavanomainen ei enää kiinnosta, (painetut esitteethän ovat tavallaan out). Onneksi ei vielä kokonaan. Otsikko on tärkeä, sanoman ydin täytyisi saada kiteytettyä otsikkoon tai teesiin, tai vaihtoehtoisesti juuri niin, että ei päätä eikä häntää. Vähän aikaa sitten oli muotia mainokset, jossa ei ollut minkäänlaista kytkyä itse sanomaan. Meikäläistä suututti. Liian vaikeaa tuotteen markkinointia, miksi mennä riman alta! Voihan sitä leikkiä niityllä kukkien keskellä, jos vaikka laastia mainostaisi, vai voiko? Mainos- ja copytyö on mielenkiintoista ja mitä kauemmin sitä tekee, sitä rohkeammaksi tulee. Ihan toista ovat poliittiset esitteet. Sisarelleni tekemä esite on hyvin neutraali, asiapitoinen ja väritykseltään niin niukka kuin kehtasin tehdä. Jos tekisin sen uudestaan, leikkisin vähän enemmän. Foorumi on kuitenkin sellainen, että piti varoa ylilyöntejä. Tärkein sanoma uskottavuus, vaikka EU jossakin mielessä on miksattu monen kansan leikkikenttä. EU:ssa on tärkeää, että mepit ovat jämäköitä ja uskaltavat ajaa oman maansa asiaa tarpeeksi pontevasti. Oma mielimainokseni on Itellan jo tv-ruudusta poistunut mainos, jossa käydään postilaatikolla hyvän musiikin siivittämänä. Ihan välittyi se tunne, kun joku sai kirjeen tai muun mieluisan postin. Sanoma meni perille, ei tarvinnut miettiä oliko mainostaja posti vai meijeri.

Aika hauska (ja kallis) härdelli oli huonekalujen uusimisprosessini. Nojatuoli kotiin ja maitojunassa takaisin, uutta tilalle ja taas peruin kaupan. Paikan päällä ne näyttivät kaameilta. Vihdoinkin sain makutuomarin matkaan ja nyt kolmas tuoli toden sanoi. Piti hankkia sohvakin, ei sittenkään löytynyt ja nyt myyjät juoksevat huonekaluliikkeissä pakoon kun ilmestyn. Olen ollut ystävällinen, en ole bitch, mutta tarkka on tarkka, ”nou can doo”, koska kotini on linnani. Yhdestä tuolista jouduin maksamaan palautuksesta 20% hinnasta, eli noin 200 euroa. Ymmärrän kauppiasta ja nurisematta maksan, anteeksipyydellen toivotan hyvää jatkoa ja tasapainoisempia asiakkaita tulevaisuudessa. Hyvässä sovussa ollaan.

Se oli tuolikeissi, mutta sohvan kohdalla päädyin vanhan verhoiluun. Löysin ammattilaisen siihen hommaan ja voin luottaa, että lopputulos on hyvä. Sohvan runko on vielä hyvässä kunnossa, oikeastaan nykyinen sohvani on paras huonekalu mitä olen koskaan omistanut. Itkisin verta jos se kannettaisiin ulos täältä ja uusi huonompi tilalle, sellainen joka ei osaisi upottaa minut suurin piirtein perjantaista maanantaihin uumeniinsa. Kiitän itseäni, että 15 vuotta sitten ostin sen laadullisesti parhaimman, vaikka silloin taloudellisesti vaikeana aikana kirpaisi pahasti.

Kesä ja matkakuume tulollaan, onko se konserttimatka Tallinnaan, Helsinkiin tai palaaminen monien muistojen Tukholmaan, 90 –luvun alun työmatkakohde monta kertaa vuodessa. Juuri ne kengät, jotka olen ajatellut livauttaa jalkaani sille viimeiselle matkalle, ovat sieltä. Ne aitonahkaiset jo vintagea olevat inkkarisaappaat, joita en täyttä ymmärrystäkään vailla veisi kirppikselle.
Ainakin Savonlinnaan on lippu tilattuna. Tulevan kesän odotetuin musiikkielämys on Nabucco-ooppera. Taannoisen italianmatkan matkakumppaneina olleet taiteilijaystäväni tietävät, että sinne tämä tyttö ainakin lähtee. Tiedossa on ihana ilta, se on ooppera jonka musiikki on jäänyt minuun. Melkein elämää suurempaa.

Kunhan saan punaisen paholaisen liikkeelle, eli pumpattua ilmaa pyörän renkaisiin, niin voisin hieman avartaa maailmaa ja mennä kohti uusvanhoja maisemia. Niin yksinkertainen asia kuin renkaiden pumppaaminen, on sekin tehty ylivoimaiseksi naisihmisen hoitaa kädenkäänteessä. Tyttäreni iski hanakasti kiinni kun minä jo luovutin. Joutui hänkin luovuttamaan kun venttiiliin keksitty ruuvattava, ärsyttävän pieni välikappale, oli ja on edelleen jumissa. Jollakin insinöörillä on ollut liian vähän tekemistä, näköjään.

Kävelyksi meni ja maisemat pysyivät samana, keuhkot saivat kuitenkin happea ja aivoille meni viesti, taas virtaa…

 

 

Sydäntalven blues

MR

Erinäisten keskeneräisten projektien lomassa täytyy tuuletella aivojaan kirjoittamalla ajatuksia, jotka ovat syntyneet nyt seesteisen ja rauhallisen ajanjakson vallitessa. Ainakaan tällä hetkellä eivät vainoa sen kummemmin läheisten kuolemat tai työttömyys, eivät myöskään jyllää suuret tunteet. Pyyntöni suvantovaiheesta on siis kuultu. Elämässä on tällä hetkellä paljon voimaannuttavia asioita, työtä ja uuden oppimista, auttamista, kuuntelemista ja oivaltamista.
Tästä elämästähän ei valmistuta, joten oppiminen on elämänpituista. Hyvä asia, mutta välillä pitää saada levätä, kuin puut jotka ovat kaatuneet myrskyssä. Myrskyn jälkeen on hetki aivan hiljaista.

En taida olla ainut, joka seuraa suomineidon henkiinjäämiskamppailua. Neitoraukalla kipuilu on jatkuvaa ja huonojen uutisten tulvalle ei näy loppua. Sylipaini neidon voittamisesta itselleen kävivät aikoinaan Suomi ja Venäjä. Nyt me olemme myymässä hänet ihan kenelle tahansa, joka väläyttelee rahatukkoa. Voi vain vieläkin päivitellä mm. Nokian, Rautaruukin sekä Fortumin sähköverkon myyntiä autuaimmille (?) (ulko)maille . Ovatkohan politiikan ammattilaisten sijaan päätöksiä tekemässä joukko harrastajia ja etupäässä vain oman etunsa ajavat sellaiset? No mehän olemme heidät valinneet. Turha murista. Kuntauudistus, sotelaki, kaikki tärkeät tuntuvat olevan liian pitkissä kantimissa. Vielä vähän aikaa Arkadianmäen kansankynttilät voivat fiilistellä paikkaansa auringossa, mutta vuoden päästä on eduskuntavaalit. Silloin on taas luvassa kansanhuvia kun saa verrata edellisiä vaalilupauksia uusiin lupauksiin. Toivon hartaasti että me älykkäänä kansana äänestäisimme jaloillamme, ei kantaa ottamattomuudella. Se olisi siinä tapauksessa plus miinus nolla tilanne. Mielenkiinnolla seuraan esim. Guggenheimin rantautumista, en ole vastaan jos meillä on varaa. Jos ei ole varaa, pitää olla kanttia myöntää tosiasiat, ja huom. minä olen taiteita suuresti rakastava ihminen.
Varaa näyttää olevan marssittaa kansa työttömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen. Miten ihmeessä kaikki liiketoiminta voi olla kuralla? Ehkä en vaan ymmärrä että kun töitä on, mutta kuitenkaan ei ole varaa pitää ihmisiä tekemässä niitä. Jossain on laskettu väärin, tai joku vetää välistä. Ehkä on niinkin, että seilasimme liian kauan aallonharjalla henkseleitä paukuttaen.

Politiikan lisäksi alkaa kotimaamme tv-viihde olemaan todella hurahtanutta. Jos Putous on rankattu Suomen eniten katsojalukuja saavaksi viihdeohjelmaksi, on minun ehkä syytä asettaa oma kielteinen ja vähättelevä kantani pieneen syyniin ja ajatella, että kun meiltä suomalaisilta nyt viedään kansalliset ylpeydenaiheet ja kun kohta kuitenkin koko hela hoito on myyty, niin onhan se mukavaa että ollaan yhdessä kaikki hullaantuneita Putous-tyyliseen ohjelmaan! Kaikki me yhdessä, jotain hyvää siis. Rohkaisen itseni ehkäpä kovista buuauksista huolimatta kertomaan, että en syyninkään jälkeen pidä Putouksesta, se menee samaan kastiin kuin Oulun sparrausvideo. Myötähäpeä on suuri. Enkä tunnustaudu tosikoksi.
Toisaalta, harmitonta hullutteluahan se on ja jos katsojaluvut ovat toivotunlaiset, go ahead! En mie siitä romaha. Kake on minun hallinnassani.

Hyvä kuitenkin, että Suomessa on mielipidevapaus. Niin Oulun mainosnikkarilla kuin meillä kaikilla muillakin.

Yksi huvi ylittää kirkkaasti tv:n tarjoamat huvitustekeleet. Hyvää kirjaa ei voita mikään, vuosien saatossa omat mieltymykset ovat muuttuneet enemmän dekkareista dokkareihin, romaaneista uskonnollis-filosofisiin. Toki hyvä romaani on koukuttava ja nautinnollinen. Olen joskus jaksanut sellaistakin ihmetellä, miten nopeasti lukija yleensä kuvittelee kirjan henkilöiden ulkonäön, vain kirjan henkilöhahmojen luonnehdinnan perusteella, jos kirjassa ei nimenomaan kuvailla ulkonäköä. Varsinainen aivojen aerobictunti.

Naurukohtaukset tulevat omasta oivalluksesta, ei valmiiksi nauretusta  ja studioyleisöltä pyydetyistä suosionosoituksista. Yleensä kirjan pohjalta tehty dramatisointi poikkeaa ainakin hahmojen ulkonäön osalta joka kerta, mutta onhan se dramatisointi muutenkin haaleampi, kirjassa on aina enemmän ja perusteellisemmin. Dramatisoinnissa pitää puristaa oleellinen yhteen tai kahteen tuntiin, joten se on varsinainen shortcut asian ytimeen.

Kirja ei ole ohi, vaikka sattuisikin torkahtamaan hetkeksi. Itse luomansa pausen jälkeen voi hengenravinnon nauttimista jatkaa samasta kohdasta jossa uni vei voiton.

Toinen huumaava ja koukuttava on liikunta. Lihaskunto ja hapenottokyky ovat jokamiehenoikeuksia, joita kannattaa hankkia ja ylläpitää. Aina ei jaksa, mutta aina kun on jaksanut, endorfiini auttaa meitä lentämään vähän korkeammalle, jaksamaan vähän enemmän, sietämään stressiä, nukkumaan paremmin ja murehtimaan vähemmän. Sitä paitsi murehtiminen rumentaa ja vanhentaa ja SE on paha juttu. Sohvaperunaelämä on monella muullakin mennyttä aikaa, kun kävin muutama päivä sitten kuntosalilla, oli pakko palata takaisin ja tyytyä lenkkiin, koska kaikkiin laitteisiin oli jono.

Loppujen lopuksi, kukin taaplaa tyylillään. Tämän hetken ilo on auringon paluu, kylmästä huolimatta.

Tule joulu kultainen

julen2013 blog

Hyvää itsenäisyyspäivää! Kiitos, äiti ja isä ja te lukuisat muut veteraanit vapautemme lunastamisesta!

On aivan käsittämätöntä, että vuodet nykyään juoksevat matelemisen sijaan ja luvut vain vilistävät silmissä. Eihän hyvänen aika ennen näin nopeaa…..?
Huikea opin vuosi. Surun ja ilon. Yllätysten, päätösten. Heikommalla psyykellä olisin jo sähköshokkihoidon piirissä. Ihmiset, joita luulit olevan olemassa kun tiukka paikka koettaa, pakenevat hiljaisuuden muurin taakse, kun sanat eivät riitä. Tarvitsee vain sanoa ne kaksi sanaa, jotka kantavat; olen tässä. Onneksi on niitäkin, jotka ovat kuin kivipaasit. Eivät liiku milliäkään, vaikka heikkona iskisi sanansäilällä ja työntäisi pois, kun haluaa vain olla yksin ja nuolla haavojaan. Sellainen on ystävä. Minulla on niitä tosi monta ja heistä en luovu, vaikka viimeinenkin materia menisi. Yksi kuuntelee, toinen vie teatteriin, yksi tekee ruokaa isolla kauhalla, eräs soittaa josko tulisin daamiksi, ja menenhän minä. Ystävyyden ja sielujen sopusoinnun takia.

Mitkä olivatkaan vuoden saldo ja oppi? Vanha ja kulunut fraasi, elämä on tässä ja nyt. Sehän se. Sanonta on osoittautunut todemmaksi kuin koskaan ennen. Ei laihdutuksen jälkeen, ei kesällä ei syksyllä, vaan nyt. Eilen ystäväni arkun äärellä tajusin, joku päivä se olen minä. Mitä jätän tänne, minkälainen olen ollut lähimmäisille ja mitä minusta aikanaan muistetaan? Yes, pitääpä alkaa parantamaan tapojaan. Enemmän rakkauden sanoja, vähemmän sarkasmia. Ilkeydet sitten lopetan ihan heti. Ei kannata, ei. Sen saa kaikuna takaisin ja sanallinen läsäri kasvoilla tuntuu kirpeämmältä kuin se, jonka itse annoin, muka epähuomiossa.

Kun ei ajattelisi niin paljon, pääsisi helpommalla. Mutta jokin alue aivonystyröissä on saanut käskyn funtsia tiettyjä asioita alituiseen. Eräs ystävä totesi minun olevan liian tunteellinen. Onko vaihtoehtoja, jos on syntynyt tietynlaiseksi ja elämä on muokannut loput? Missä kohti ihmisessä on tunnetilan säätönappi? Vastaamaton kysymys. Olisinko minä juuri minä, jos olisin korostuneesti cool, kymmenen astetta kylmempi ja aina niin kuin toiset haluavat minun olevan? Siihen tiedän vastauksen. Taidan valita sen luomuminän, joka jo olen. Eipähän tarvitse muistaa milloin minkälaisen naamion vetäisi päälle. Taide on hyvä vangitsemaan ihmisen ajattelemattomaan tilaan. Kun maalaa tai piirtää, aika ja turhat ajatukset häipyvät. Viivaa viivan perään, tummaa ja vaaleaa, häivytystä ja valöörien tekemistä. Samoin käy kun kirjoittaa, illalla tein tekstiä, kello kävi aamua kun lopetin.

Kohta on joulu. Ihana jouluntunnelma, se punavalkoinen ja pehmeä. Toivottavasti pääsee ladulle, termospullollinen kaakaota ja eväät repussa, laavua hakien. Latu on mikä parhain kirkko, siellä puhuu minun Jumalani viisaita. Lenkin jälkeen jaksaa ihan eri lailla kuin sisällä istuen. Jos näille leveysasteille ei tule tarpeeksi lunta hiihtämiselle, on hakeuduttava lappiin pidennetyn viikonlopun verran, jossa happihyppelyt kestävät tunteja ja saunan jälkeen tuntuu, että elän juuri minunlaista elämää.

Jouluna on moni yksinäinen yksinäisempi kuin koskaan. Perhejoulua mainostetaan ja jos ei ole perhettä, uskaltaako edes toivoa saavansa joulun sydämeen ja mieleen? Mainosmiehet eivät tykkää, ohittavat suruttomasti. Minkälaisella sloganilla hehkutettaisiin muka yksinäisten joulua! Haastetta kokeneemmallekin mainostekstien rustaajalle.
No vaikka ”Syö ja nuku niin paljon kuin haluat, silloin kun nälättää ja nukuttaa”. Houkutteleva tila, mutta mainoslauseena ei juuri näin joulunalusaikana kovin myyvää tekstiä, myönnetään.

Tämä joulu on erilainen. Äiti on poissa ja ystävä samoilla tein. He vain lähtivät ennen meitä. Lapset tulevat, huippuvävy ja nappisilmäiset lapsenlapset, isä myös ja se tietääkin tuntitolkulla puuronkeittoa, jotta joulu olisi hänelle juuri oikeanlainen.

Ollaan ihmisiksi toisillemme, nautitaan joulusta ja jätetään turha markkinahulina ulkopuolelle. Tehdään itse kukin omanlainen keskitalven juhla, fokus Vapahtajamme syntymäpäivässä, ulkoilussa, rakkauden, rauhan ja välittämisen ilmapiirissä.

 

Moder Jord mår dåligt

Träden utanför mitt fönster böjer sig kraftigt i den hårda stormen. Förra veckan hamnade många invånare i Filippinerna att skåda en flera gånger hemskare vy, när en tyfon utan like svepte över landet med stora konsekvenser. Även nyheten att ett isflak, stort som Manhattan, har lossnat från glaciären på fastlandet, nådde oss också för några dagar sedan. Om flaket smälter höjs vattennivån drastiskt och människorna med boning vid havskanterna måste flytta bort från sina hem.

Naturen kan även på våra breddgrader omvandlas från flexibel till obarmhärtig, dock är förändringarna ännu lindriga mot vad situationen är på många andra håll i världen. Naturen för sin ensamma dialog; ni får vad ni beställer!
Mycket  händer nu i klimatet. Det känns som då man spolar en film framåt med fart. Allt detta har förutspåtts redan för länge sedan, vi ska inte påstå att vi inte har blivit varnade. Jag som sannerligen inte har ens medelmåttiga kunskaper om geografiska fenomen, kan ändå inte tro att vi vanliga konsumenter, som eldar bastu, bränner ved i spisen och värmer våra hus, skulle bära den största skulden, (fenomenet kan även, enligt min mera i ämnet insatta son, bero på naturliga förhållanden och variationer, som t.ex. solens aktivitet och havsströmmarna). Vi behöver bara snegla över till grannen i öster där miljön trakasseras med stor hammare. Ingen som helst respekt. Har de totalt glömt att byta filtrar i sina fabrikspipor? Har de filtrar överhuvudtaget? Jag har med intresse sett dokumentärer på tv och läst vad modiga observatörer har skrivit om den sorgfria miljöförstöringen som pågår, trots att sakkunniga delegationer gästar titt som tätt och delar kunskap och information av dagen åt våra österländska vänner. Vi alla som vågar tänka, vet att ännu idag orsakas det totalt förorenade sjöar i landet och att det finns markområden där ingenting växer p.g.a. död tillstånd. Vår granne i öster är dock inte enda landet med bristfälliga metoder inom miljövård.

Har inte kunnat undvika tanken av fallet Tshernobyl som en av orsaken till de alldeles för många fallen av cancer i t.ex. Österbotten, trots att den förödande explosionen hände redan nästan för 30 år sedan. Många i vänskapskretsen har insjuknat bl.a. i lungcancer, utan att ha rökt en enda cigarrett i hela sitt liv eller utan att ha vanskött sin kondition. Man borde ju inte dra allt över en kam och förhållandena är ingalunda så svartvita, men bara som en tanke.

Vad lämnar vi i arv åt våra barn? Ett jordklot vars klimat flämtar, vars källvatten inte snart går att dricka. Jag ryser av tanken om ett nytt gigantiskt kärnkraftverk bara en cirka timmes bilfärd från mitt hem. Vilken tur att projektets många före detta anhängare har dragit sig ur, trots att kärnkraftbolaget Rosatoms trevliga kvinnliga representant gjorde ett gott intryck vid sitt besök i Pyhäjoki.
Kanske borde den yngre intelligentare generationen rädda världen från undergång? Vi har fått bevittna vad ett kärnkraftverk t.o.m. med mycket skötsamma och plikttrogna människor i rodret i värsta fall kan betyda. Det heter mänskligt misstag. En olycka som under inga omständigheter borde vara möjlig, kan hända i alla fall. Omöjligt men mänskligt. De två orden passar ju inte ens som skrivna i samma mening. Ingalunda bör vi heller låta robotar handha de så kallade säkra anstalterna. Vi bollar alltså problemet vidare, alltid är det bättre om någon annan sköter de bisarraste bekymren.

Jag älskar olika årstider och just nu väntar jag på snön, den fantastiska vita friska som lockar mig ut i naturen med mina skidor. Där jag kan andas fritt och friskt. Vindkraftutrustningens vingar får gärna rotera vid sidan av spåret.

 

Mikä meitä suomalaisia vaivaa?

fbbild28613

 

Kun lukee uutisia netistä, lehdistä, radiosta ja tv:stä, voi vain ihmetellä hyvien uutisten puuttumista. Onko iloinen uutinen niin tylsä, että sitä ei kannata nostaa otsikoihin? Kummitteleeko taustalla perin kuuluisa suomalainen kateus? Vain sensaatio, skandaali ja päivän irtisanomisluvut kiinnostavat? Noin mustavalkoisesti ei ehkä voi ajatella, mutta valitettavasti kiinnostavat otsikot ovat pääasiassa negatiivisia.

Suomessa tapetaan liian paljon ihmisiä, joko veitsellä, ampumalla tai kuristamalla. Yksikin murha on liikaa. Suomi on pieni maa, jossa esim. irtisanomisilla kuritetaan kansaa aina jossakin kolkassa, melkeinpä viikoittain. Onko näillä kahdella karmivilla trendillä syy-yhteys? En ole varma, enkä ole lähtenyt tämän blogin takia hakemaan prosenttilukuja tai tilastotietoja, mutta maalaisjärki asettuu puoltavalle kannalle. Kun elämältä viedään pohja, tulee angsti, viina, synkkyys ja puukko. Kiinassa ja Japanissa ihmiset tekevät kasvojen menettämisen jälkeen itsemurhan, Suomessa aloitetaan vaimosta tai exästä, pahimmissa tapauksissa lapsista ja lopuksi voikin sitten posauttaa omat aivonsa pellolle. Heikko esitys. Miksi ei kelpaa yhteiskunnan tai ystävien apu, vertaistuki? Ei kannata yleistää, mutta voin lyödä vetoa, että liipaisinta painaa enimmäkseen mies eikä nainen. Totta kuitenkin, että nainenkin voi tehdä järjettömiä tekoja, esim. lapsilleen, joka on ainakin allekirjoittaneen mielestä anteeksiantamattominta mitä voi tehdä. Jättää lapsi yksin kotiin, hakata henkihieveriin, hylätä, kostaa lapsen kautta tai tappaa itse synnyttämänsä pieni viaton tyttö tai poika, joilta viedään elämä ja tulevaisuus, rusettiluistelut ja jääkiekkoharkat, baletit ja futikset.

Taustana voisi kuvitella olevan jo paljon esille nostettu suomalaisten heikko itsetunto. Koska suomalaiset ovat myönteisessä mielessä perusjuntteja ja työttömyysluvut ovat viimeisen 90-luvun laman jälkeen olleet kohtuullisen alhaiset, niin uusi lama tuli suhteellisen nopeasti ja vie entistä enemmän, perustukset natisevat liitoksissaan. Juuri kun oltiin päästy jaloillemme. Onhan meillä ollut Nokiat ja telakkateollisuudet, yhteiset ylpeydenaiheet. Nekin on nyt myyty, toki suomalaisia vielä töissä, mutta omistus on jo rajojen ulkopuolella. Vielä on metsää, metsäteollisuutta, paljon on vielä hyvin.

Yksi ryhmä Suomessa pitää pintansa, vaikka ryhmää ei valtiovalta ainakaan hellittele. Yksityisyrittäjillä on pitkä pinna, he nousevat aamulla varhain itse luomaansa työhön, joihin he uskovat ja joka työllistää muitakin kuin heitä itseään. Työpäivät ovat pitkät, kelloa ei vilkuilla. Kaikenlaiset verot ja harmistukset vaanivat yrittäjää, mutta koska hän on oman itsensä herra, hän tekee mukisematta haluamansa työtä, josta pitää maksaa ja maksaa aina vaan lisää. On veroa ja veronveroa, ei puhettakaan lomista tai kesälomarahoista, pekkasista nyt puhumattakaan. On annettava työntekijälle maksullisia poissaolopäiviä, sairaus tai ei. Jos menestyt, sinua kadehditaan. Sponsorina yrittäjä on vertaansa vailla. Mainokset eivät ole koskaan ilmaisia.

Mitä jos alkaisimme arvostaa itseämme. Ihan rakastaa kerta kaikkiaan! Duunarikin. Duunari on nykyään palkkakärjessä, joten ansiosidonnainenkin on kohtuullinen jos sattuu fudut omalle kohdalle. Mitä jos yrittäjät pitäisivät vähän lomaa silloin tällöin, pidennetty viikonloppukin tekee terää. Arvostus kontra hyvä itsetunto, niilläkin on syy-yhteys myönteisten uutisten luojina. Kokeillaan.

Aina välillä muistutan itseäni siitä, kuinka hyvin asiat ovat Suomessa, meillä on uskonnonvapaus ja vapaus yrittää, mielipidevapaus ja oikeuslaitos. Meiltä lähtee apu moneen suuntaan heikompiosaisille. Tarpeeksi kuin purnaa saa äänensä kuuluviin, ei sitä nyt tarvitse tappamaan alkaa kaikista rakkaimpia ihmisiään!

 

 

Me Pikku Myyt emme anna periksi…

nettiin

 

Keskellä elämäni suurten mullistusten, saatoin jo tovin sitten työstämäni nettisivuprojektin loppuun ja tulos on nyt tässä, nähtävissä ja kommentoitavissa. Nettisivujen pähkäily ja toteuttaminen on vaatinut aikaa, mutta olen innostunut uudesta osaamisalueesta kuin lapsi lelukaupassa.


Taustoja
Kun ihminen tuudittautuu tiettyyn turvallisuudentunteeseen, se onkin paradoksaalista kyllä aika vaarallista, se koko pahuksen turvallisuudentunne! Ajattelen lähinnä henkisen kehityksen kannalta. Itse kunkin tielle osuu taitekohtia, ennemmin tai myöhemmin, jolloin tulee väistämättä paiskatuksi oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Emme me ihmiset yleensä ole kovin hyvin valmistautuneita muutoksiin, koska yhden jos toisenkin vaikeuden selättämisen jälkeen, uskomme että elämä vihdoinkin jatkuu aallonharjalla elämämme loppuun asti.
Tulikin YT:t ja minä yhtenä monen muun kanssa, sain lähteä. Pidin huonona vitsinä lohduttajien hokemaa elämänlaadun parantumisesta, mutta totta olivat hokemat ja nyt näen kaiken mahtavana Mahdollisuutena! On oikeastaan rikos viettää melkein 30 vuotta samassa työpaikassa.


Asennemuokkausta ja päätöksiä
Olen saanut tarkastella asenteitani jo kohta vuoden. Olen myös pyrkinyt poistamaan elämästäni turhia energiasyöppöjä, kuten asioiden etukäteen murehtimiset, kokemieni vastoinkäymisten vatvominen, huolen huomisen milloin mistäkin tilanteesta jne., kun ne ovat niin turhia matkakumppaneita, jotka vievät tilaa kaikelta uudelta ja raikkaalta ja lisäksi painavat repussani aivan liikaa. Heitin ne pohjattomaan kaivoon, laitoin kannen päälle, lukitsin sen ja avain on teillä tietämättömillä.


Kaikki on kiinni asenteesta. Pitää päättää nauttia elämästä ja luottaa ennenkaikkea itseensä ja voimaansa. Kun turvaverkko poistuu alta, on vain hyväksyttävä tilanne ja tartuttava nopeasti uudesta heitetystä köydestä kiinni, avoimella ja uteliaalla mielellä. Laskeuduin sellaiselle alustalle köysineni, josta on hyvä aloittaa. Alustan nimi on Elämä Kantaa. Myös hänen molemmat sielunveljensä Luottamus ja Usko Parempaan Huomiseen ovat alati läsnä.


Päätin, että teen edelleen sitä työtä mitä rakastan ja osaan. Kaverini Elämä Kantaa frendeineen nyökkäävät vieressä.