EU:ta, huonekalupainajainen ja punaisen paholaisen mielenosoitus


Siitä on aikaa kun kirjoitin viimeksi blogiin. Päivät täyttyvät työstä kun projektit seuraavat toisiaan, luottamustoimessa, mediafirmassani ja työpaikalla. Mukavia ja tarpeeksi haastavia tehtäviä, onneksi ala on mitä ominta. Työ vie niin mukanaan, että ei oikein potkimatta ymmärrä lähteä kahville, syömään tai kotiin.

Kohta on kesä ja silloin pyhitän suurimman osan vapaa-ajastani golfkentälle, kävellen rivakasti pienen pallon perässä. Tänä vuonna aion houkutella kohta seitsemänvuotiaan lapsenlapseni mukaan harjoituskentälle zippaamaan ja puttaamaan. Rangella jo käytiin, pikkuveli pääsi mukaan. Sitä riemua ja naurua, onnistumiset palkittiin raivoisin aplodein. Lasten onnelliset hetket ja suloiset kikatukset kantavat pitkään.

Viheliäisesti tartutan tämän kuumeen ensiksi vanhempaan poikaan, vaikka tottakai tiedän, että golf on pirun keksimä peli. Alkuvaikeuksien jälkeen avautuu uusi maailma, elämäntapa, jota hurahtamiseksikin kutsutaan. Jokainen hurahtaa johonkin, parempi urheilu kuin mikään muu. Musiikillisesti lahjakas poika voi tietysti itse aikanaan valita kumman harrastuksen parissa mieluiten viettää aikansa. Jalkapallo on kolmantena tunkemassa mukaan, ei haittaa monet vaihtoehdot, pojan Messiäkin suurempi idoli on oma setä, joka kannustaa ja vie harjoituksiin, jos vanhemmilla on este. Seitsemänvuotiaalle kodin suojasta kohta koulutielle astelevalle maailma on vaarallinen, jos ei katsota perään, opeteta ja ohjata, anneta arvoja ja käytösmalleja. Tietokonepelit vievät liian paljon lastenkin aikaa, silloin kuin pitäisi kiivetä puissa ja piilotella sammakoita taskussa.

Ennen laidunkauden avaamista on saatava projektit loppuun ja ihan kohta lapsuuden tappelukaverin EU-kampanja päättyy vaaleihin 25.5. Uskomatonta, että joudun vieläkin toteamaan kuinka vaikeata tiedottaminen on. Itse työ on jo pitkällä kokemuksella se helpoin vaihe, mutta ihmisten tavoittaminen ja pysäyttäminen on yhä vaikeampaa. Syynä on informaatiotulva, sillä vaikka menee minne tahansa, meille tiedotetaan, screeneillä, netissä, puhelimessa, lehdissä, tv:ssä ja radiossa. Ei siunaamaa rauhaa tulvalta! Liekö kaikki ihan tarpeellista tietääkään? Ei ole mikään ihme, jos ihmisvirta vie rauhan retriitteihin ja paikkoihin, joissa voi kuunnella hiljaisuutta.

Vähän huonolla omatunnolla täytyy todeta, että en ole jaksanut EU-vaaliehdokkaamme puolesta lähteä kadulle työntämään esitteitä ohikulkijoille, enkä paistaa vohveleita, osallistua kokouksiin. Pyysin, että saisin tehdä ”vain” tätä raakaa duunia, eli suunnittelua/taittoa/kirjoittamista/copyn töitä, lähinnä teesit. Hatunnosto ja kaikki kunnia heille, jotka jaksavat kiertää tilaisuudesta toiseen, tehdä politiikkaa ja väsymättä vastata joskus ivaileviinkin kysymyksiin. Toivoisin, että me ihmiset ymmärtäisimme kunnioittaa toistemme valintoja ja elämäntapaa. Mitä se kenellekään kuuluu, mikä on lähimmäisen ideologia, jos ei päälle tule? Kukin taaplaa tyylillään.

Politikointi ei ole helppoa, suhdetoiminta vieläkin vaikeampaa. Eräs jo eläkkeellä oleva kokoomuslainen yritysjohtaja/kauppaneuvos, jonka yritys harjoitti venäjänkauppaa sanoi minulle, ”et tiedä kuinka vasemmistolainen olen ollut, kuinka paljon olen joutunut jopa viinaa juomaan, joskus kauppamatkoilla heti aamusta lähtien, että sain kaupat kotiin”. Yritys kukoistaa vieläkin, vaikka omistusjärjestys muuttui laman tultua (pysyvästi?) Suomeen.

Jotta me informaatiotulvan kyllästämät ihmiset kiinnostuisimme lukemaan käteemme työnnettyä lippulappuja, esitteen täytyy olla hyvin rohkeasti toteutettu, sekä väritykseltään (mielellään kreisiä, hipoen hyvän maun rajoja) että tekstiltään. Mikään tavanomainen ei enää kiinnosta, (painetut esitteethän ovat tavallaan out). Onneksi ei vielä kokonaan. Otsikko on tärkeä, sanoman ydin täytyisi saada kiteytettyä otsikkoon tai teesiin, tai vaihtoehtoisesti juuri niin, että ei päätä eikä häntää. Vähän aikaa sitten oli muotia mainokset, jossa ei ollut minkäänlaista kytkyä itse sanomaan. Meikäläistä suututti. Liian vaikeaa tuotteen markkinointia, miksi mennä riman alta! Voihan sitä leikkiä niityllä kukkien keskellä, jos vaikka laastia mainostaisi, vai voiko? Mainos- ja copytyö on mielenkiintoista ja mitä kauemmin sitä tekee, sitä rohkeammaksi tulee. Ihan toista ovat poliittiset esitteet. Sisarelleni tekemä esite on hyvin neutraali, asiapitoinen ja väritykseltään niin niukka kuin kehtasin tehdä. Jos tekisin sen uudestaan, leikkisin vähän enemmän. Foorumi on kuitenkin sellainen, että piti varoa ylilyöntejä. Tärkein sanoma uskottavuus, vaikka EU jossakin mielessä on miksattu monen kansan leikkikenttä. EU:ssa on tärkeää, että mepit ovat jämäköitä ja uskaltavat ajaa oman maansa asiaa tarpeeksi pontevasti. Oma mielimainokseni on Itellan jo tv-ruudusta poistunut mainos, jossa käydään postilaatikolla hyvän musiikin siivittämänä. Ihan välittyi se tunne, kun joku sai kirjeen tai muun mieluisan postin. Sanoma meni perille, ei tarvinnut miettiä oliko mainostaja posti vai meijeri.

Aika hauska (ja kallis) härdelli oli huonekalujen uusimisprosessini. Nojatuoli kotiin ja maitojunassa takaisin, uutta tilalle ja taas peruin kaupan. Paikan päällä ne näyttivät kaameilta. Vihdoinkin sain makutuomarin matkaan ja nyt kolmas tuoli toden sanoi. Piti hankkia sohvakin, ei sittenkään löytynyt ja nyt myyjät juoksevat huonekaluliikkeissä pakoon kun ilmestyn. Olen ollut ystävällinen, en ole bitch, mutta tarkka on tarkka, ”nou can doo”, koska kotini on linnani. Yhdestä tuolista jouduin maksamaan palautuksesta 20% hinnasta, eli noin 200 euroa. Ymmärrän kauppiasta ja nurisematta maksan, anteeksipyydellen toivotan hyvää jatkoa ja tasapainoisempia asiakkaita tulevaisuudessa. Hyvässä sovussa ollaan.

Se oli tuolikeissi, mutta sohvan kohdalla päädyin vanhan verhoiluun. Löysin ammattilaisen siihen hommaan ja voin luottaa, että lopputulos on hyvä. Sohvan runko on vielä hyvässä kunnossa, oikeastaan nykyinen sohvani on paras huonekalu mitä olen koskaan omistanut. Itkisin verta jos se kannettaisiin ulos täältä ja uusi huonompi tilalle, sellainen joka ei osaisi upottaa minut suurin piirtein perjantaista maanantaihin uumeniinsa. Kiitän itseäni, että 15 vuotta sitten ostin sen laadullisesti parhaimman, vaikka silloin taloudellisesti vaikeana aikana kirpaisi pahasti.

Kesä ja matkakuume tulollaan, onko se konserttimatka Tallinnaan, Helsinkiin tai palaaminen monien muistojen Tukholmaan, 90 –luvun alun työmatkakohde monta kertaa vuodessa. Juuri ne kengät, jotka olen ajatellut livauttaa jalkaani sille viimeiselle matkalle, ovat sieltä. Ne aitonahkaiset jo vintagea olevat inkkarisaappaat, joita en täyttä ymmärrystäkään vailla veisi kirppikselle.
Ainakin Savonlinnaan on lippu tilattuna. Tulevan kesän odotetuin musiikkielämys on Nabucco-ooppera. Taannoisen italianmatkan matkakumppaneina olleet taiteilijaystäväni tietävät, että sinne tämä tyttö ainakin lähtee. Tiedossa on ihana ilta, se on ooppera jonka musiikki on jäänyt minuun. Melkein elämää suurempaa.

Kunhan saan punaisen paholaisen liikkeelle, eli pumpattua ilmaa pyörän renkaisiin, niin voisin hieman avartaa maailmaa ja mennä kohti uusvanhoja maisemia. Niin yksinkertainen asia kuin renkaiden pumppaaminen, on sekin tehty ylivoimaiseksi naisihmisen hoitaa kädenkäänteessä. Tyttäreni iski hanakasti kiinni kun minä jo luovutin. Joutui hänkin luovuttamaan kun venttiiliin keksitty ruuvattava, ärsyttävän pieni välikappale, oli ja on edelleen jumissa. Jollakin insinöörillä on ollut liian vähän tekemistä, näköjään.

Kävelyksi meni ja maisemat pysyivät samana, keuhkot saivat kuitenkin happea ja aivoille meni viesti, taas virtaa…